En halunnut uskoa, että epätoivon hetkellä jopa ateistit hakeutuivat kirkkoon. Täällä minä kuitenkin olin, Aleksanteri Nevskin hautuumaiden keskellä kohoavan lavran eli pääluostarin iltajumalanpalveluksessa. Edessäni seisoskelevat ihmiset olivat ruskeissa talvitakeissaan kuin paksuja laiturintolppia. Ilma läkähdytti, siinä oli suojasäästä sisään tullutta höyryä ja suitsukkeiden pihkaa. Papit astelivat kaavuissaan kohti kirkon etuosaa.

Käteni tärisi, kun kaivoin ruplia ja kopeekoita kolikkopussistani. Tuohuksia oli erikokoisia, ja ostin kaikkein kalleimman. Syyllisyyttä helpottaakseni, joku olisi voinut sanoa. Mehiläisvahalta tuoksuvia kynttilöitä paloi sadoittain hopeisten tai marmoristen tuohustelineiden päällä. Mihin niistä tuohus piti laittaa?

Niskaani kuumotti, kun yritin asetella tuohusta minua lähimpänä seisovaan telineeseen. Kynttilä horjahteli eikä meinannut pysyä pystyssä. Tunsin, että tekemisiäni vahdattiin. Katsoin ympärilleni. Muu väki seurasi toimitusta, mutta kiilusilmäinen babuška tuijotti minua, kiristi omaa huiviaan leuan alle ja koputteli päätään. Tajusin lopulta vetää karvahatun päähäni, mitään muutakaan minulla ei ollut hiusteni peitoksi.

Edessäni mummot polvistuivat ja löivät otsansa maahan. Olisin voinut lysähtää polvilleni heidän viereensä. Runneltu ruumis sairaalan letkuissa ja hengityskoneessa oli minun syytäni. Suljin silmäni ja yritin saada tolkkua palveluksesta, mutta en ymmärtänyt kirkkoslaavista kuin yksittäisiä sanoja. En tiennyt, selviäisikö potilas, ja jos selviäisi, pystyisikö enää koskaan elämään tavallista elämää.

Kun tekoni saataisiin selville, saisin hyvästellä kaikki haaveet ylennyksistä tulevaisuudessa. Kuva tuntemattomiksi hakatuista kasvoista seuraisi minua minne ikinä menisinkään. Pienet hikinorot hulahtivat ohimoa pitkin hattuni alta ja suitsukkeen tuoksu oli äkkiä liian voimakas. Sappineste pyrki kurkkuun. Tuijottiko joku minua?

Kopeloin laukusta oloa vahvistavaa vaahtokarkin kaltaista zefiriä. Sormeni koskettivat kuitenkin Jaguar-energiajuomaa, joka oli oikeastaan energiajuomalla maustettua rommikolaa. Nyt ei ollut sen paikka.

Joku tarttui olkapäähäni.

”Ihan turha huutaa apua”, ääni kuiskasi.

Sormeni osuivat laukkuuni unohtuneeseen trudovaja knižkaan, työkirjaseeni. Kun ääni lateli ehtojaan, ehdin käydä läpi vaihtoehtoiset skenaariot. Tiesin heti, että työsuoritustani koskevat rivit jäisivät nyt kirjasessa tyhjiksi. Se tarkoittaisi samaa kuin suomalainen työtodistus, jossa lukisi: ”Reija Wren työskenteli ZAO Katelinissa sisäisen tarkastajan tehtävissä ajalla 06/2010–12/2010.” Rivien välistä jokainen potentiaalinen työnantaja pystyi lukemaan lisäyksen: ja tyri anteeksiantamattomasti. Mikäli ikinä pääsisin työnhaussa eteenpäin, referenssipuhelut paljastaisivat loput.

Että olin pettänyt työnantajani. Tämä kohtalo korpesi vielä enemmän kuin tieto siitä, että jos en nyt tottelisi, olisin todennäköisesti pian kuollut.

Käänsin päätäni. Papin laulava ääni kertoi jotain, kirkkokuoro vastasi Herra armahda, herra armahda, siunaa. Olisi pitänyt jo sairaalassa ymmärtää, ettei minunkaan kävisi hyvin.