Tympiikö työ? Ränttäystä työelämän kulisseista podivinkkien kera

Mysteeriromaanieni sankaritar Reija Wren lähtee skrollailemaan LinkedIniä löyhällä kynnyksellä, mikäli kaikki työpaikalla tai omassa työssä ei miellytä. Lomien jälkeen vanha työ saattaa ketuttaa — siitäkin huolimatta, että koronatilanteen takia saa olla tyytyväinen, mikäli töitä ylipäätään on. Mutta eihän se työahdistus siitä tiedosta katoa. Kokosin työasioiden puntarointiin muutaman podin, joissa kolmessa ensimmäisessä lätkytän aiheesta.

Kyllä niitä jalkoja alkaa hapottaa melko pian, jos ei ole mukavaa tuolia alla.

Kyllä niitä jalkoja alkaa hapottaa melko pian, jos ei ole mukavaa tuolia alla.

Takakansi-podcast

Mikäli rehkiminen ja yleinen meno työpaikalla tuntuu absurdilta näytelmältä, kuuntele minun ja Markon keskustelutyöelämän ja Kuoleman kulisseista”. Horinoin vanhana työnarkomaanina niistä mystisistä palkinnoista, joita olen aina odottanut saavani, ja kerron, mitä kaikkea typerää sitä työnarkomanian vuoksi tekeekään.

Julia Thurén: Melkein kaikki rahasta -podcast, YLE-Areena

Miksi palkan kysyminen tuntuu meistä yhtä henkilökohtaiselta kuin painon kysyminen? Millaisia asioita palkkaneuvotteluissa voi rahan ohella pyytää? Toimittaja ja bloggaaja Julia Thurén juttelee näistä ja monista muista palkkaan liittyvistä teemoista yhdessä toimitusjohtajasta kirjailijaksi heittäytyneen, sosiologi-ekonomi Anniina Tarasovan kanssa. On lähes varmaa, että jakson kuunneltuasi sinäkin olet tyytyväisempi omaan palkkaasi. Ensimmäisen kauden 1. jaksoon pääset täältä.

Motivaatiomies-podcast:

Miten urasta voi tehdä itselleen merkityksellisen? Ketkä kuvitellut tai todelliset hahmot vaikuttavat yhä edelleen uravalintoihisi? Tässä podcast-jaksossa puhutaan näistä asioista sekä uralla etenemisestä. Jaksoon pääset täältä.

Ja jos päädyt etsimään uutta työtä ja etenet työhaastatteluun, vinkit tiukkaan klassikkokysymykseen heikkouksista löydät tästä aTalentin podcast-jaksosta.

Reija ja minä toivotamme vähemmän ketuttavaa syksyä töiden parissa!

Kutkutteleva saatekirje eli kuinka matkani kohti kustannussopimusta alkoi

Kirjeeni julkaistuksi kirjailijaksi alkoi todenteolla siinä vaiheessa kun lähetin käsikirjoitusversion ensimmäisen kerran kustantamoon saatekirjeen kera. Ensimmäinen saatekirjeeni sisälsi samoja elementtejä kuin nyt alla oleva, mutta se ei missään nimessä ollut hioutunut huippuunsa. Kun yhteistyö ensimmäisen kustantamon kanssa kariutui, lähestyin saatekirjettä lopulta samoin kuin työhakemusta, joita olen rekrytoijan urallani lukenut niin paljon, etten edes välitä tietää. Suurin osa työhakemuksista on edelleen hyvin geneerisiä - niissä toistuvat tyhjät adjektiivit vailla konkreettisia esimerkkejä (kaikki ovat äärimmäisen yhteistyökykyisiä mutta kykeneviä itsenäiseen työhön) ja harva muistaa kertoa, miksi on kiinnostunut hakemaan juuri kyseiseen yritykseen töihin. Halusin vastata seuraaviin kysymyksiin:

1) Kuka olen?
2) Mitä luulen, että olen kirjoittanut?
3) Kenelle olen kirjoittanut?
4) Miksi juuri tämä kustantamo? (ei haitanne mainita jotain talon kirjailijoita joita ihailee tai joiden tuotantoon itseään haluaa vertailla - mä heruttelin meilissäni Vera Valan Italia-dekkareita)

Lähestyin lopulta sähköpostilla ja saatekirjeelläni Salla Pullia, jonka olin ohimennen tavannut Turun yliopiston pitkien käsikirjoitusten kurssilla. Pienen harkinnan jälkeen uskalsin livauttaa saatekirjeeseen myös omaa huumoriani, jota olen omissa työhakemuksissani aina vältellyt. En kuitenkaan uskaltanut lähteä ihan revittelemään, asia oli itselleni sen verran vakava. Alla kokonaisuudessaan tämä elämäni tärkein saatekirje, joka lopulta avasi urani kirjailijana (pitkä tarina koko polusta löytyy TÄÄLTÄ).

Tärähtänyt kuva tärähtäneestä kirjailijasta, joka vielä teen voimin jaksaa onnellisena lukea taittoversiovaiheeseen edennyttä esikoiskässäriä.

Tärähtänyt kuva tärähtäneestä kirjailijasta, joka vielä teen voimin jaksaa onnellisena lukea taittoversiovaiheeseen edennyttä esikoiskässäriä.

Saatekirje romaanikäsikirjoitukseen Venäläiset tilikirjani

Olen kolmikymppinen kruununhakalainen esikoispöytälaatikkokirjailija. Elämäni herkullisimmat ajat olen viettänyt Pietarissa opiskellen, työskennellen ja viime vuonna lähes 4 kk ajan Svenska Kulturfondenin stipendillä romaania työstäen. Lähestyn Gummerusta käsikirjoituksella nimeltään Venäläiset tilikirjani. Romaanissa päähenkilö Reija Wren lähetetään sisäiseksi tarkastajaksi työnantajansa tytäryhtiöön Pietariin. Pietarissa Reija kohtaa ekspatriaattien skumpanhuuruisen ja yksinäisen arjen sekä sen maailman, jonka on muutamaa vuotta aiemmin jättänyt. Elämä Venäjän miljoonakaupungeissa on jännittävää, ja ennen pitkään haasteellinen työ muuttuu vaarallisemmaksi kuin Reija on osannut kuvitellakaan. Romaani on sekoitus salapoliisi- ja rakkauskertomusta, jossa Reija pakenee Turussa odottavaa sitoutumista rosoisen säihkyvään itänaapuriin.

Romaanin aihe on näennäisesti talousrikoksen selvittäminen ja ekspatriaatin ihmissuhteet. Teemoja käsikirjoituksesta voi hakea runsaasti, mikäli näin haluaa: nuoruuden ja aikuisuuden raja, vakiintumisen ja vastuunottamisen rajanylitykset.Kulttuurit törmäävät ja ovat kuitenkin samanlaisia. Naisen paikka työelämässä vilahtaa esiin tämän tästä, mutta Reija pitää huolen siitä, ettei ura ole alisteinen hänen elämänsä miehille. Tekstini eroaa muista Venäjää käsittelevistä kaunokirjallisista teoksista siten, että siitä puuttuvat väkivaltaiset, ryyppäävät ja huorissa käyvät miehet. Luomaani maailmaa voisi ryysyjen alttarilla pyöriskelevän Venäjä-kirjallisuuden genreen verrattuna kuvata pikkusieväksi kertomukseksi eri elämien välissä pyristelevien nuorten akateemisten kokemuksista.

Omalta koulutukseltani olen sosiologi ja ekonomi – yhdistelmä humaania hörhöä ja analyyttista liikenaista. Taustassani vaikuttavat Pietarista vallankumousta paenneet emigrantit, temperamenttiset karjalaiset ja oikeudenmukaisen jähmeät hämäläiset. Päivätyökseni johdan 35 henkilöä työllistävää kasvuyritystä. Olen kaivannut kirjallisuuteen lisää kunnianhimoisia, mutta epätäydellisiä nuoria naisia. Uskon että romaanilleni löytyy kohderyhmä niistä 25–55-vuotiaista naisista, jotka ovat kiinnostuneita toisista kulttuureista, työelämästä sekä ripauksesta rakkautta ja jännitystä. Näen käsikirjoitukseni aiheen, tyylin ja sanoman sopivan Gummerukselle,ja olisin enemmän kuin iloinen päästessäni aloittamaan kirjailijanurani kanssanne.


Lisää kirjailijaläppää pääset seuraamaan Youtubesta Anniinan iltashotit -nimisen ohjelman alta! Sarjan ensimmäisen kauden neljä jaksoa julkaistaan syyskuun 2020 aikana, ja esikoiskirjailijoista kertova ohjelma avaa sarjan tiistaina 1.9. klo 21.

7 vuotta ja 7 käsikirjoitusversiota - kässärini matka esikoisteokseksi

Gummerus julkaisi keväällä 2018 esikoisromaanini Venäläiset tilikirjani.  On varmasti nopeampiakin tarinoita siitä, kuinka saada romaani julkaistuksi, mutta oma tarinani käsittää 7 vuotta ja 7 kokonaan uudelleen kirjoitettua käsikirjoitusversiota. 

Aloitin Pietariin sijoittuvan jännittävän viihderomaanini kirjoittamisen Pietarissa vuonna 2010. Tosin ensimmäiset versiot olivat ihmissuhteista kertovia pienoisromaaneja, enkä edes ensimmäisiä muistiinpanoja kirjoittaessani tajunnut, että kirjoitan romaania. En ollut tuolloin kirjoittanut mitään fiktiivistä lähes kymmeneen vuoteen.

Ensimmäiset pari vuotta tuhersin kässäriä itsekseni vapaa-ajallani, kunnes tajusin tarvitsevani tukea kirjailijaksi kasvamisessa. Olin vuonna 2010 päättänyt antaa itselleni 10 vuotta aikaa kasvaa kirjailijaksi, ja saada käsikirjoitukselleni kustannussopimus. Yksi käännekohdista tulevan kirjailijuuteni polulla oli, kun hain ja pääsin Turun yliopiston luovan oppiaineen järjestämälle pitkien käsikirjoitusten kurssille vuonna 2013. Kohtasin kurssilla tietämättäni myös tulevan kustannustoimittajani, vaikka hän ei minun pienryhmääni silloin sparraillutkaan.

Kurssilla istuminen oli euforista, ja ensimmäistä kertaa elämässäni koin olevani osa kirjoittavien ihmisten maailmaa. Imppasin kaikki kustannustoimittajien antamat vinkit luennoilla ja luin innolla muiden pienryhmäläisten tekstejä. Kurssilla sain ensimmäiset oppini siitä, ettei yhtenäistä ”kirjallisen maailman mielipidettä” olekaan. Rakenteellisten valintojen tai henkilöhahmojen uskottavuudesta voi mahdollisesti olla samansuuntaisia mielipiteitä, mutta siitä, mikä on mielenkiintoista tai kertomisen arvoista, tai mikä käsikirjoituksessa on juuri sitä tärkeintä ydintä – siihen ei kenelläkään ole yhtä ja tyhjentävää vastausta. Mikäli joku ei käsikirjoituksestasi innostu, se ei tarkoita, ettei joku muu voisi.

Toinen, astetta haastavampi oppimisen paikka oli palautteen vastaanottaminen. Se oli aluksi pirullisen vaikeaa. Lamaannuin ensimmäisistä kustannustoimittajan palautteista moneksi kuukaudeksi. Ajattelin, etten osaa kirjoittaa ollenkaan, ja etten varsinkaan tule koskaan pystymään parempaan. Olin tehnyt idioottimaisia virheitä ja kirjoittanut idioottimaisia juttuja. Palasin palautteen ääreen hetken kärvisteltyäni, ja havaitsin, kuinka paljon minulle oli annettu mahdollisuuksia tekstin parantamiseksi. Oman tarinan kehittämisen kannalta oleellista oli myös neuvo, jonka kirjailijatutoriltani tuolloin sain: jos käsis pitää kirjoittaa uudestaan, se tosiaan kannattaa kirjoittaa silloin uudestaan. Saman tekstidokumentin pieni pyörittely ruudulla ei auta, vaan tekstiä voi lähestyä rohkeasti. Vanhaa tekstiä voi silloin pitää vaikkapa läppärin vieressä paperiversiona.

Turun yliopiston luovan oppiaineen järjestämän kurssin jälkeen tapahtui aika monta kutkuttavaa, jännittävää ja musertavaa käännettä, ennen kuin viimein pitelin kädessäni juuri painosta tullutta kirjaa helmikuussa 2018. Jos haluat välttää ylimääräiset sivupolut, lukemisen voi lopettaa tähän!

Heinäkuussa 2020 Venäläiset tilikirjani ilmestyi pokkarina uuden ilmeen - öisen Nevski Prospektin - kera.

Heinäkuussa 2020 Venäläiset tilikirjani ilmestyi pokkarina uuden ilmeen - öisen Nevski Prospektin - kera.

Tammikuussa 2014 olen Milanossa, jossa saan huikean sähköpostiviestin. Kustantamo, jonne olen käsiksen noin viisi kuukautta aiemmin lähettänyt, on varovaisen kiinnostunut. Juoksen hotellihuonetta ympäri, huudan ja pompin sängyillä. Kustantamoon meneminen tuntuu juhlalliselta, hykertelen käytävässä ja hississä. Tapaan kustannustoimittajan. Tekstissä ei ole rahkeita kustannussopimukseen, mutta siinä on potentiaalia. Nyt pitäisi päättää, mikä tekstissä on olennaista, kirjoittaako jännitystä vai romantiikkaa. Palautteen kuuleminen on taas hirveän vaikeaa, ja lähden hieman apein fiiliksin ja version kolme aloittaminen tuntuu mahdottomuudelta. Sitten jysähtää jälleen ilouutinen: Svenska Kulturfondenin stipendi Pietariin! Päätän käyttää kaikki järisyttävät ylityötunnit vapaana, otan lisää palkatonta vapaata ja työskentelen etänä osan kesästä ja alkusyksystä. Näin pääsen viettämään lähes neljä kuukautta Pietarissa. Valutan onnenkyyneleitä Suomi-talon residenssissä Pietarin ydinkeskustassa, kokemus on yksiä parhaimpia elämässäni. Samalla ristiriita repii minua - olen mukana työpaikkani sisäisessä rekrytointiprosessissa ja näyttää siltä, että työmääräni kasvaa tulevaisuudessa entisestään.

Kustantamossa kustannustoimittaja on vaihtunut. Hän ei ole ollenkaan innoissaan tekstistäni. Päähenkilöä hän pitää antisankarina, eikä millään hyvällä tavalla. Jatkan kirjoittamista parhaan taitoni mukaan ja puserran jälleen yhden version jännittävällä työelämäfokuksella.

Vuonna 2015 vanha kustannustoimittaja on palannut takaisin, ja lähetän hänelle uusimman version. Alkaa odottaminen. Lopulta kustannustoimittaja ilmoittaa, ettei ole järkeä jatkaa yhteistyötä; hän ei pidä siitä, mitä tekstille on hänen poissa ollessaan tapahtunut.

Olen masiksissa, mutta muistan kuinka yksi kustannustoimittaja jakoi käyntikorttinsa Turun yliopiston kurssilla. Salla vaikutti henkilöltä, jonka kanssa olisi kiva tehdä töitä. Käytän loppuvuonna kaiken energiani työhakemusta muistuttavaan saatekirjeeseeni ja lähestyn uutta kustantamoa ja kustannustoimittajaa kässärin versiolla 5. Kustannustoimittaja Salla kutsuu minut Gummeruksen toimistolle. Käsikirjoituksesta ei voi tarjota kustannussopparia, mutta siinä on potentiaalia. Salla on kiinnostunut kaikesta, mitä olen siihen mennessä kirjoittanut. Sanon etten tiedä, pystynkö enää tekemään parempia versioita kun olen jo yhdessä kustantamossa käynytkin. Salla lohduttaa sanomalla “jos se ei ole juuri tämä käsikirjoitus, niin sitten se on seuraava”.

Seuraavien kuukausien kuluessa yksityiselämässäni tapahtuneet asiat ohjaavat siihen, mitä olen kypsytellyt jo pidempään. Se on kirjoittamisen suhteen kaikki tai ei mitään. Irtisanoudun. Nuoren Voiman Liitto ja Sysmän kunta päästävät vielä julkaisemattoman kirjailijan residenssiinsä Sysmään syyskuuksi. Nieleksin jälleen onnenkyyneleitä ja kirjoittaminen sujuu.

Vuonna 2017 olen jo seonnut laskuista: en enää tiedä monesko versio on meneillään, ja Sallalta tulee kommentit, jotka summaan päässäni seuraavasti: aika paljon tarttis vielä tehdä. Tunnen oloni uupuneeksi. Käykö taas kuten ensimmäisen kustantamon kanssa? Työstän kässäriä vuosia hullun lailla, mutta se ei kelpaakaan? Salla antaa kuitenkin hiukan siimaa: jos kässäri edistyy tarpeeksi, voidaan jutella kustannussopimuksesta. Saan tiukan dediksen ja alan tahkota kenties seitsemännettä versiota. Olo on riemastunut, vihdoin olen menossa kohti jotain konkreettiselta tuntuvaa tavoitetta!

Lähetän uuden version ja jään odottamaan palautetta. Aika matelee. Olen ystävän kanssa syömässä kun Salla soittaa - olen onnistunut edistämään tekstiä valtavasti ja Gummerus haluaa tehdä kanssani kustannussopimuksen! Olen aina kuvitellut että itkeä tyrskyyttelen kustannussopparia allekirjoittaessani, mutta kun kuulen, että tekstiä pitää vielä kesän ja syksyn aikana parannella aika paljonkin, päällimmäinen tunne on: “Piru vie! No, tulihan se soppari sentään sieltä!”

Puoli vuotta myöhemmin tiedän lähes kaiken SFS 4900 -standardista venäjänkielisten sanojen translitteroinnissa. Ja aika paljon muutakin käsikirjoituksen hienosäätämisestä. Taittoversion näkeminen hykerryttää. Kirja alkaa näyttää kirjalta, sen lukeminenkin tuntuu heti paljon paremmalta! Kirja lähtee painoon tammikuun puolivälissä. Jännitän miltä ennakkoversio tulee näyttämään, sillä teos on paisunut 460-sivuiseksi ja se olisi saatava mahtumaan bloggaajien, libristien ja median postiluukuista. Annan ensimmäiset radio- ja lehtihaastatteluni, nyt alkaa ensimmäistä kertaa jännittää. Miten kestän sen, että kaikki tulkitsevat kirjaa omalla tavallaan? Päätän tehdä kuten kirjani sankaritar Reija Wrenkin tekisi: juhlistaa yli seitsemän vuotta kestänyttä ja seitsemän käsikirjoitusversiota vaatinutta urakkaa venäläisellä skumpalla, Moskovan-leipäsillä ja tujauksella votkulia! Tästä tämä lähtee!

Blogikirjoitus on julkaistu alunperin vuonna 2018 Turun yliopiston kirjoittamisen Ote-lehdessä. Lisää esikoiskirjailijoista Anniinan iltashotit -viihdeohjelman ensimmäisessä jaksossa, joka julkaistaan Youtubessa tiistaina 1.9.2020 klo 21!

Ilmassa on unihiekkaa...

Töölön työhuoneessani on monta hyvää puolta, joista yksi on sohvaksi naamioitu sänky. Uskon pikku siestan parantavan työpäivän kuin työpäivän, ja ihmettelen, ettei nukkupaikkoja ole tarjolla organisaatioissa kautta Suomen. Jotain on kuitenkin tapahtunut vireystasossani luennoilla ja tapahtumissa - pysyn hereillä nykyisin melkein aina, oli aihe mikä tahansa! Ainoastaan junamatka Pietariin saa minut ilmeisesti niin ylikierroksille, että kroppa säätää minut säästöliekille, ja nukahdan viimeistään Tikkurilan kohdalla. Nuokkuvia pietarilaisia olen ihmetellyt jo kahdeksan vuotta sitten, paljastaa päiväkirja.

Tarkkaavainen museovahti Laterna Magican näyttelyssä Krunassa toukokuussa 2018.

Tarkkaavainen museovahti Laterna Magican näyttelyssä Krunassa toukokuussa 2018.

MAANANTAI 26. HEINÄKUUTA 2010

Siis voi että näitä söpöjä nukkuvia venäläisiä! Ymmärrän kyllä, että unta riittää, sillä olen edelleen auttamattoman onneton pysyttelemään hereillä silloin kuin täytyisi. Nuokkuvat paikalliset olivat suosiossani jo vaihto-aikanani, eivätkä vuodet ole muuttaneet asiaa. Sentään kokouksissa en ole vielä nähnyt yhtään kuorsaajaa, kuten Aasiassa tällä hetkellä työskentelevät tuttuni ovat joutuneet toteamaan. Ilmeisesti on kuitenkin paljon ammatteja, joissa nukuttaa. Tällä hetkellä listallani ovat ainakin museomummot, naulakkovahdit, aulavahdit, metrovahdit (että se vahtiminen on vain jotenkin niin..kroooh), liikennevälineissä matkustajat, ”otan aurinkoa missä vaan ja nukun” -henkiset tyypit, kioskien myyjät, sekä bussi- ja autokuskit. Aivan varmasti matkustaminen ja auringon ottaminen ovat täällä ammatteja, ainakin sen perusteella että ne nukuttavat!

Olen ollut huomaavinani, että paikalliset nukkuvat jotenkin viehkeämmin, ilman liioiteltuja pään notkahduksia alas ja ylös – pienestä kuolavanasta nyt puhumattakaan.

Kirjastovahtia alkaa kohta nukuttaa SKS:n kirjastossa.

Kirjastovahtia alkaa kohta nukuttaa SKS:n kirjastossa.

Epäselvää minulle on vielä, kuinka lapsiperheissä suhtaudutaan nukkumiseen, ja erityisesti nukkumaanmenoaikoihin. Suomessa asiaa taidetaan pitää aika pyhänä, lapsen katsotaan tarvitsevan tiukat rajat ja riittävästi unta. Tai sitten näistä on yritetty pitää kiinni omassa perheessäni (”Anniina, kello on jo yö, nyt nukkumaan!”). Niin tai näin, jopa parivuotiaita lapsia näkyy hillumassa vanhempiensa kanssa iltakävelyllä puolen yön aikoihin, kun kerran on kesä ja valoisaa. Eikä näin kuumalla tietenkään oikein voi nukkua. Kumma kyllä, seuraavana päivänä silmäluomet voivat hieman lurpsahdella.

Tässä juttusarjassa kurkistetaan kirjailija Anniina Tarasovan elämään Pietarissa vuosien 2008–2014 välillä. Jutut on napsaistu Anniinan vanhasta blogista, jota hän lähipiirinsä iloksi ja kauhuksi noina vuosina piti.

Tämä dežurnaja eli aulavahti on asemoitunut porraskäytävään työnsä kannalta taktisesti, jos vaikka alkaisikin väsyttää.

Tämä dežurnaja eli aulavahti on asemoitunut porraskäytävään työnsä kannalta taktisesti, jos vaikka alkaisikin väsyttää.

Kirjailijan tuskainen päivärytmi

Parasta ja pahinta kirjoittamisessa on vapaus. Se huumaa ja hukuttaa alleen. Olen aina kuvitellut olevani lähestulkoon täydellinen oman itseni aikatauluttaja ja vahtikoira. Tällaiset harhakuvat horjuvat viimeistään nyt. Olenkin loistavan itsenäinen vain jonkun toisen minulle luomien raamien puitteissa - silloin kun on joku näennäinen taho, joka odottaa minun tekevän työni. Kustantamon deadlinet auttavat, siis silloin kun niitä on. Mutta kun niitä ei ole… on päivärutiinin muodostaminen välillä käsittämättömän vaikeaa. Aloitan yleensä somen tsekkaamisella, mikä on tietenkin megamunaus ja lössäyttää kaiken aikataulutetun heti alkuunsa. Mutta kun sitä löysääkin pitäisi olla että luovuus kukkii! Sitten lähdenkin haahuilemaan pitkälle lounaalle. Lounaan jälkeen yritän ottaa itseäni niskasta kiinni ja nykäistä kaiken pois tehtävälistaltani. Jäljelle jää yleensä kasa tehtäviä ja kohtalainen ketutus.

Nykyinen elämäntilanne ei juurikaan mahdollista yökirjoittelua tai punkkupulloon tukeutumista. Toista se oli vuonna 2014, kun sain pyllyillä pitkin Pietaria ja vain kirjoittaa! Silloinkin tosin näyttää olleen samat ongelmat... 

Dedan eli isoisäni minulle pienenä lahjoittama kirjoituskone.

Dedan eli isoisäni minulle pienenä lahjoittama kirjoituskone.

SUNNUNTAI 29. KESÄKUUTA 2014

Alusta saakka minulle on ollut selvää, että kirjailija tarvitsee päivärytmin. Kun käsikirjoitus oli vielä luomisvaiheessa, saatoin kirjoittaa yön pikkutunnit flow-tilan saattelemana. Sitten käsikirjoitus ei taas kiinnostanut viikkoon, ja jatkoin kirjoittamista vasta kun seuraavan kerran siltä tuntui. Kesälomilla kirjoitin vimmatusti, koska tiesin, ettei samanlaista rupeamaa hetkeen tulisi. Nyt minulle on suotu mahdollisuus kirjoittaa käsikirjoituksesta seuraava, parempi versio, mutta touhu on jo astetta totisempaa. Tässä vaiheessa kyse ei ole enää ihanasta uuden rakentamisesta, vaan raa'asta työstä: mitä pitää poistaa, mitä kirjoittaa kokonaan uudelleen (lue: oikeastaan kaikki), mistä lukijan on saatava tietää lisää?

Vaarana on, että kirjoitan vuorokauden ympäri punaviinin voimalla ja mökkihöperöidyn. Olenkin tavoitellut tylsän kurinalaista rutiinia. Herään aamulla kahdeksan jälkeen, syön aamiaista ja lueskelen tai treenaan. Aloitan kirjoittamaan yhdeksän aikaan, ja tästä eteenpäin pidän pieniä taukoja muutaman tunnin välein. Iltapäivällä luen meilit ja jatkan kirjoittamista puoli kuuteen. Tämän jälkeen show on vapaa kaupungilla humputteluun, kävelylenkkeihin tai ah, lukemiseen ja netissä roikkumiseen. Kaikki netissä pyöriminen on tietenkin vain taustatyötä romaanilleni...

Dostojevski kirjoitti hulluja liuskamääriä pakon, eli velkojien edessä. Tosin hänellä taisi olla sihteereitä, jotka kirjoittivat ja hän vain "saneli". Kun itsekin päästelisi suustaan sellaista, joka soveltuisi heti kansien väliin...

Dostojevski kirjoitti hulluja liuskamääriä pakon, eli velkojien edessä. Tosin hänellä taisi olla sihteereitä, jotka kirjoittivat ja hän vain "saneli". Kun itsekin päästelisi suustaan sellaista, joka soveltuisi heti kansien väliin...

Vielä päivärutiinini ei ihan toimi. Viikon puolivälissä kirjoittaminen ei sujunut, ja olo oli paska. Toissapäivänä kaikki oli helppoa ja innostavaa. Suurimman ahaa-elämyksen sain, kun ymmärsin, että puolenkin tunnin lukutauot helpottavat omaa kirjoitustyötä. Voin myös lähteä kaupungille harrastamaan sosiologien arvostamaa flanööriä ja nautiskella kahvilan ohi kävelevistä ihmisistä. Olo on käsittämättömän onnellinen: olen Pietarissa ja saan kirjoittaa! Älytöntä! Lisää huutomerkkejä!!!

Tässä juttusarjassa kurkistetaan kirjailija Anniina Tarasovan elämään Pietarissa vuosien 2008–2014 välillä. Jutut on napsaistu Anniinan vanhasta blogista, jota hän lähipiirinsä iloksi ja kauhuksi noina vuosina piti.

Eksotiikkaa arkkienkelin kaupungissa

Vuonna 2010 pääsin matkustamaan työharjoitteluni puitteissa mahdollisesti Nižni Novgorodiakin jännittävämpään paikkaan (junamatkailusta olen kertonut aiemmin täällä). Tältä reissulta Venäläisiin tilikirjoihin siirtyi lopulla hotellin aamiaisella nauttu gretška majoneesin ja paistettujen viiriäisten kera.

Kirjailija Tarasova reissussa taas. Taustalla Lada eli Žhiguli.

Kirjailija Tarasova reissussa taas. Taustalla Lada eli Žhiguli.

MAANANTAI 6. SYYSKUUTA 2010

Kun pisin työmatka on aiemmin suuntautunut Tampereelle, tuntui kolmen päivän työmatka Arkangeliin – 741 kilometriä Pietarista koilliseen – eksoottiselta. Kaupungissa on asukkaita 350 000, joten aivan pikkukylä se ei ole. Kaupunkilaiset ovat ylpeitä hyvistä yliopistoistaan, oransseista puista kertovasta satusetä Pisahovistaan, pohjois-statuksestaan ja kutsumanimestään mursuina.

Aids- ja huumeseminaarissa avustamisen ja edustamisen lisäksi ehdin pyöriskellä kaupungilla ja ihmetellä meininkiä. Ydinkeskustassa sijaitsee kävelykatu, jonka varrella tönöttävät pääasiassa kaksikerroksiset puutalot, muutamat muuten aivan muumitalon näköisiä. Ketään kävelykadulla ei tunnu häiritsevän aluetta ympäröivät kerrostalot ja kaupungistumisen merkit. Nurmikot ja heinikot rehottavat, ja mummot roikkuvat talojen ovissa ja ikkunoissa tarkkailemassa ohikulkijoita. Kävelykadulla on myös hiv-klinikka, jonka sijainti on aika rohkea ajatellen kaikkea sitä ennakkoluuloisuuden määrää, mikä Venäjällä vielä vallitsee.  

Paikalliselta taksikuskilta kuulin tarinan, jonka mukaan eräiden puutalojen fasadit olisi muutamia vuosia sitten maalattu yhdessä yössä, juuri ennen kuin Tarja Halonen ajoi niiden ohi valtiovierailullaan. Taksikuski lupautui myös näyttämään Arkangelia ”sisältäpäin”. ”Näky ei ole kaunis, sen voin luvata”, tiesi kuski kertoa, ”moni turisti on kauhistunut perinpohjaisesti”. Valitettavasti olin tuolloin jo matkalla ulospäin.

Arkangelissa, tuttavallisemmin Arkissa, oli ennen neuvostoaikaa yli kaksikymmentä kirkkoa. Nykyään kirkkoja on kaupungissa nelisen kappaletta. Muuten Neuvostoliitosta muistuttavat lukuisat patsaat: Virastotalon edestä voi löytää obeliskin, jonka edessä patsastelevat turkisasuinen mies ja saksanhirvi(?); patsaan jalusta on täynnä punertavia sirppejä ja vasaroita. Melkein vastapäätä tätä patsasta seisoo valtava Lenin, joka on varmaankin nuorimpia lajissaan, sillä tämä Lenin pystytettiin vasta 1989.

Dvyna-joen suistossa sijaitseva kaupunki on upeimmillaan ilta-auringossa, ja tämä maisema sekä kirpsakka syysilman aavistus toimivat ainakin minuun.

Tässä juttusarjassa kurkistetaan kirjailija Anniina Tarasovan elämään Pietarissa vuosien 2008–2014 välillä. Jutut on napsaistu Anniinan vanhasta blogista, jota hän lähipiirinsä iloksi ja kauhuksi noina vuosina piti.

3 syytä, miksi järjettömiltäkin tuntuvien uraunelmien tavoittelu on järkevää

Kas siinäpä kirjailija Anniina Tarasova iloisena oman elämänsä huipulla. Kuva: Michaela Kei

Kas siinäpä kirjailija Anniina Tarasova iloisena oman elämänsä huipulla. Kuva: Michaela Kei

1) "Järjettömyyden huipulla" kilpailu on vähäisempää

Totta se on. Kilpailun vähyys johtuu siitä, että moni uskoo unelmien olevan nimenomaan niitä: unelmia, järjettömiä haaveita eikä suinkaan toteutettavia tavoitteita.

Monissa asioissa tie “huipulle” (mitä ikinä sillä tarkoitetaankaan) saattaa tarkoittaa pitkää puurtamista kilpailluilta vesiltä väljemmille, mutta monesti on myös olemassa kiertotie siitä yksinkertaisesta syystä, että suurin osa tähtää tosissaan niihin juttuihin, joihin kaikki muutkin. Höttöinen esimerkki työmaailmasta: hakiessani useampi vuosi sitten toimitusjohtajan tehtäviä kasvuyrityksessä, hakijoita oli muutamia kourallisia. Koordinaattoritason paikkoihin hakijoita saattaa olla pitkälti päälle toistasataa. Ikäni ja silloisen kokemukseni puolesta olisin hyvin voinut hakea vielä jälkimmäisiä positioita.

Lisäksi usein toteuttaessasi saavuttamattomilta tuntuvia haaveitasi, kilpailua ei ole laisinkaan. Kilpailet ainoastaan itseäsi vastaan. On tosi typerää siirtää omat unelmat sivuun varsinkin silloin kun vastassa on vain yksi kilpailija!
 

2) Tutustut huipputyyppeihin

Jos matkasi kulkee kohti isoilta tuntuvia asioita, saat aivan varmasti elintärkeitä tukijoita, jos vain päästät muut ihmiset auttamaan sinua. Ja ennen kaikkea kehtaat pyytää apua! Tukija voi olla kuka vain, joka kannustaa, sparraa tai konkreettisesti neuvoo ja auttaa sinua pyrkimyksissäsi. Parasta avun pyytämisessä ja antamisessa onkin mahtaviin ihmisiin tutustuminen! Meili, puhelin ja some toimivat kontaktin luomisessa kaukaisiltakin tuntuviin supertyyppeihin. Ihanat ystäväni ja jopa entuudestaan täysin tuntemattomat ovat auttaneet minua monin tavoin: jakamalla tietouttaan, tukemalla konkreettisesti jossain tehtävässä tai esittelemällä minua toisille ihmisille.
 

3) Teet usein sellaista, mistä nautit, vaikka et päätavoitteeseen pääsisi tai se veisi pitkän aikaa

Jos olet niin onnellisessa tilanteessa, että sinulla on unelma, usein myös nautit päivittäin asian eteen tekemistäsi asioista. Silloin ei välttämättä ole edes väliä, millä aikavälillä päätavoitteeseesi pääset - tai pääsetkö koskaan. Unelmatkin nimittäin muuttuvat ja selkeytyvät matkan varrella.

Vuonna 2010 asetin itselleni 10 vuoden tavoitteen. Sen ajan päätin tavoitella kustannussopimusta, minkä jälkeen keksisin uuden kirjallisen päämäärän - tai jonkin muun itselleni inspiroivan ja SUUREN unelman. Tavoitteeseen pääseminen vei minulta 7 vuotta, ja todella nautin kirjoittamisesta joka hetki (pois lukien hetket jolloin olin epätoivoinen siitä, ettei aikani ikinä tule riittämään kirjoittamiseen. Senkin asian ratkaisin sitten lopulta riskillä.)

 

Uraohjeiden jakaminen on kivaa - ja eritoten elämänohjeiden! Kuva: Michaela Kei

Uraohjeiden jakaminen on kivaa - ja eritoten elämänohjeiden! Kuva: Michaela Kei

Tässä postaussarjassa tuhansia nuoria korkeakoulutettuja rekrytoinut Anniina Tarasova antaa häpeilemättömiä uravinkkejä Venäläisten tilikirjojen Reija Wrenin hengessä.

Pietarin katoilla tapahtuu

Ilmeisesti mahdollisuus kävellä Pietarin kattojen yllä on tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen, sillä olen puhunut siitä vanhassa blogissani taajaan, ja yksi Venäläisten tilikirjojen kohtauksista sijoittuu katolle, kun Reija tapaa miehen menneisyydestään.


TIISTAI 17.6.2014

Kun on hetken tallustellut Nevskin kuhinassa ja metroasemien iltapäiväruuhkassa, maisemien tuijottaminen yli kattojen on laadussaan parasta meditaatiota. Ei sillä, että katot olisivat nekään rauhallisia, sillä kyllä niidenkin tasalla tapahtuu kaikenlaista. Talojen iästä ja kunnosta riippuen katot ovat täynnä antenneja, vesitankkeja, graffiteja, puluja tai ullakolta happihyppelylle livahtaneita kissoja.

Venäläiset rakastavat remontteja, ja tälläkin erää muutama jamppa korjailee Suomi-talon kattopeltejä suoraan ikkunani edessä. Maisemien haaveellinen tuijottelu on vaikeaa, kun pystyy metrin etäisyydeltä seuraamaan kahden lippispäisen ukon puuhasteluita maalipurkin ja tärpätin kanssa. Varsinkin kun osat aina tasaisin väliajoin vaihtuvat, ja ukot polttavat tupakkaa tai syövät eväitä ja tarkastelevat ikkunan toisella puolella kirjoituspöydän ääressä kirjailevaa ärsyyntynyttä naista. Luultavasti minua alkaa jo kohta naurattaa, sillä voimakas maali kutkuttelee hengityskäytävissä varsin mukavasti.

Voisi ajatella, ettei katoilla kuulu käyskennellä ihmisiä, jollei kyseessä siis ole kattoremontti tai varta vasten luksusjuopottelijoita varten rakennettu kattoterassi. Väärin! Pietarissa järjestetään kattojen yli kulkevia kierroksia, jolloin kaupunkiin pääsee tutustumaan uudesta perspektiivistä. Näitä kierroksia ei mainosteta joka kadunkulmassa, joten niille päästäkseen on nähtävä hiukan enemmän vaivaa - toisin kuin päästäkseen vaikkapa kanaaliajelulle, joista megafoni tiedottaa metrin päässä korvastasi ”Pietarin kanaalit, upeat Pietarin kanaalit, koe Pietarin kanaalit NYT!” Jänistän kattokierrosta edelleen, ja tyydyn vaklailemaan muita katolla seikkailevia tai asuvia. Tasaisilta katoilta kun voi yllätyksekseen löytää myös itsekyhättyjä asuinrakennelmia.

Upeita kuvia Pietarista ja sen kattojenkin yltä voi käydä katsomassa valokuvaaja Aleksandr Petrosyanin sivuilta.


Tässä juttusarjassa kurkistetaan kirjailija Anniina Tarasovan elämään Pietarissa vuosien 2008–2014 välillä. Jutut on napsaistu Anniinan vanhasta blogista, jota hän lähipiirinsä iloksi ja kauhuksi noina vuosina piti.

Kattokierrokselle lähdössä? Kuva: Elisa Kaivanto

Kattokierrokselle lähdössä? Kuva: Elisa Kaivanto

Miten sietää urariskejä?

Ensimmäisen urariskini otin vastavalmistuneena valtiotieteen maisterina hiukan alla kymmenen vuotta sitten. Olin saanut täysipäiväisen järjestösihteerin työn heti valmistumisen jälkeen, mikä finanssikriisin jälkeen tuntui tietysti upealta. Työ rasitti henkisesti kuitenkin liikaa, ja olin ensimmäisen syksyn jälkeen burn outin partaalla ja masentunut. Tein ensimmäisen uramuuvini, jota joku kuvaili hulluksi. Irtisanouduin, ja hain töihin Pietariin 6 kk harjoitteluun. Valmistuneena maisterina harjoitteluun Pietariin? No, jälkiviisaana voin vain todeta, mitä puolen vuoden harjoittelu minulle antoi: pesti starttasi loppupeleissä kirjailijan urani.

Kun palasin Suomeen ja olin päättänyt päästä uran alkuun yritysmaailman puolella, oli aloitettava maltillisesti. Päädyin tutkimusyritykseen tutkimusassistentiksi, siitä analyytikoksi ja projektipäälliköksi. Kun minut oli tarkoitus vakinaistaa työssäni, alkoi vanha opiskelukaveri houkutella minua toisaalle - eräässä potentiaalisessa pienessä rekrytointialan yrityksessä oli avoinna toimitusjohtajan paikka. Koska en nähnyt tarpeeksi pitkäjänteisiä kehittymismahdollisuuksia työpaikassani, päätin hakea. Kyseistä paikkaa en sillä kertaa saanut, sen sijaan minulle tarjottiin rekrytointijohtajan tehtäviä. Sain lopulta kunnian olla toinen firmaan täysipäiväiseksi palkattu henkilö. Moni kauhisteli päätöstäni jättää turvallinen työpaikka, uusi työpaikkanihan saattaisi olla vaikka nurin seuraavan puolen vuoden päästä!

Tästä kelaamalla ollaan menty melkein nelisen vuotta eteenpäin, kun yritys oli kasvanut 30-100 prosentin vuosivauhtia ja päädyin kiperän ratkaisun eteen: voisinko tehdä kaikkeni myös kirjoittamisen eteen, kuten olin siihen asti tehnyt kasvuyrityksen eteen? Tähän mennessä kreisein ratkaisuni on varmasti ollut toimitusjohtajan tehtävistä irtisanoutuminen ja tuntemattomaan heittäytyminen. Tosin nyt on sanottava, että ratkaisuni on herättänyt paitsi kauhistelua, myös kasapäin rohkaisevia kommentteja, ja uskallan luottaa tulevaan!

No, pitkän alustuksen ja jauhamisen jälkeen - miten niitä urariskejä voi sitten sietää?

1) Käy läpi pahimmat pelkosi. Mitä voi tapahtua, jos epäonnistut? Listaa pahimpien pelkojesi toteutumisen todennäköisyys ja kuinka pysyvä vaikutus "pahimman" toteutumisella on. Joskus pahin pelko voi olla se, että sinulle nauretaan, minkä ei pitäisi pienen itsepsyykkauksen jälkeen olla esteenä unelmillesi. Jos pahin pelkosi on se, että joudut riskiesi seurauksena sillan alle asumaan, se ei taas Suomessa ole kovin todennäköistä.

2) Älä polta niitä siltoja takanasi. Monesti urariskien ottamisen jälkeen on vielä mahdollisuus palata vanhaan, usein vain oma ego on siinä tiellä. Vanhaan työnantajaan voi hyvin olla yhteydessä ja olla nöyrähenkinen paluumuuttaja. Häpeilyjutut voi saman tien unohtaa.

3) Luo itsellesi Plan B! Siitä voi lukea lisää aiemmasta postauksestani TÄÄLTÄ. Taloudellinen varapufferi ei tietenkään ole pahitteeksi. Juliaihminen-blogia pitävä Julia Thurén on blogannut siitä, kuinka keskituloisena on mahdollista säästää suuriakin summia. LINKKI

Kaiken tämän loistavan opastuksen jälkeenkin on pakko sanoa: Jos olet järjetön murehtia, voi urariskistä aiheutua enemmän harmia kuin positiivista säpinää. Koko valveillaoloaan ei ole tarkoitus käyttää potentiaalisten riskien murehtimiseen.

Tähänastinen työelämäni on sisältänyt useita riskejä, monet niistä sellaisia, joista minua on erikseen varoiteltu. Varoittelijat ovat olleet tuttuja ja tuntemattomia. Kuvassa "Pysähdy, vaaravyöhyke" -kyltti Kunstkameran takapihalta Pietarista. Kuva:…

Tähänastinen työelämäni on sisältänyt useita riskejä, monet niistä sellaisia, joista minua on erikseen varoiteltu. Varoittelijat ovat olleet tuttuja ja tuntemattomia. Kuvassa "Pysähdy, vaaravyöhyke" -kyltti Kunstkameran takapihalta Pietarista. Kuva: Elisa Kaivanto

Omat toteutuneet unelmat, Bulgakovin toteutumattomat unelmat

Pääsin elämään todellista unelmaani kesällä 2014, kun Svenska Kulturfonden myönsi minulle stipendin Pietarin Suomi-taloon. Vietin Pietarissa kesän lukien ja kirjoittaen Venäläisten tilikirjojen n:nnettä versiota. Erakoiduin keskellä keskustan vilinää, ja se oli ihanaa. Visioin mielessäni hetkeä, jolloin pitelisin kädessäni romaanin kustannussopimusta (sitä hetkeä sainkin odottaa vielä kolme vuotta) ja näin unia kirjan kannesta. Se oli tummanlila ja siinä oli kultaisia kupoleita, ei siis ihan sellainen kuin mitä siitä Sanna-Reeta Meilahden upealla suunnittelulla tuli. Joka tapauksessa omien haaveiden toteutuminen tuntui jo lähes käsin kosketeltavalta, ja ehkä siksi Mihail Bulgakovin toteutumattomista unelmista lukeminen teki häijyä.


TORSTAI 24. HEINÄKUUTA 2014

Olen kulkenut viimeiset viikot Mihail Bulgakovin matkassa lukemalla hänen kirjeitään ja päiväkirjamerkintöjään. Bulgakov on näiden perusteella mielenkiintoinen henkilö – teoksista puhumattakaan. Mihail oli koulutuksensa hyljännyt lääkäri, mutta ehti työskennellä ammatissaan muutaman vuoden ajan eräässä syrjäisessä provinssissa. Tästä ajasta meitä ilahduttaa loistava Nuoren lääkärin muistelmia.

Mihail yritti päivisin kerätä elantonsa lehtimiehenä, ja pääsi kirjoittamisen pariin vasta öisin. Mihail kukkui yöt ja heräsi usein vasta puolenpäivän aikaan. Hän oli taipuvainen ahdistukseen ja paniikkikohtauksiin, pelkäsi kuollakseen yksin jäämistä, mutta suhtautui silti kumman kepeästi parisuhteisiinsa. Vaimot vaihtuvat päiväkirjamerkinnöissä ja kirjeissä sivulauseissa. Kirjeiden perusteella rahahuolet olivat kroonisia, varsinkin kun teatterikappaleista maksettuja ennakkoja perittiin takaisin mielivaltaisesti tai jo luvattuja palkkioita ei koskaan näkynyt. Murhetta aiheutti myös tieto siitä, ettei Mihail tulisi koskaan enää tapaamaan ulkomaille lähtenyttä veljeään. Kirjeet kulkivat silti ahkerasti heidän välillään, ja Nikolai-veli toimi Mihailin edusmiehenä ja huolehti näytelmien ulkomaisista käännösoikeuksista.

Bulgakovia vainottiin ja hänen päiväkirjojaan ja käsikirjoituksiaan takavarikoitiin; sensuurin läpi kulkeneita teoksia teilattiin ala-arvoisin kritiikein, eikä hänelle myönnetty lupaa matkustaa ulkomaille. Mihail jatkoi yhteiskunnallisten satiirien kirjoittamista siitä huolimatta, ja kirjoitti elämänsä viimeiset kymmenen vuotta teostaan Master i Margarita, suomeksi Saatana saapuu Moskovaan. Omituista kyllä, häntä ei koskaan vangittu tai lähetetty vankileirille Siperiaan, kuten kävi niin monelle muulle toisinajattelijalle. Välillä hänen näytelmänsä taas sallittiin, välillä häneltä jopa tilattiin uusia näytelmäkäsikirjoituksia. Jokin tai joku järjestelmässä oli hänen puolellaan, mutta niin omistushaluisella ja kierolla tavalla, ettei hän koskaan päässyt näkemään haaveidensa Roomaa tai Pariisia. Mihail olisi halunnut nähdä Rooman sypressit, ruusut ja istua parvekkeella käsikirjoitus edessään. Erityisen julmilta tuntuvat rivit, joissa joku irvileuka toteaa masentuneelle Bulgakoville, että herjatut käsikirjoitukset sentään julkaistaisiin hänen kuolemansa jälkeen.

Bulgakovin matkat, ne joille hän pääsee, suuntautuvat Moskovasta Pietariin ja lapsuuden Kiovaan. Joitain kesiä hän viettää Moskovan lähiseuduilla joen varrella, vaikka kertookin maalaiselämän kauhistuttavan häntä. Päätymistään hankaluuksien täyttämään elämään hän kuvaa seuraavasti: ”Kadun katkerasti sitä, että luovuin lääketieteestä tuomiten itseni epävarmaan olemassaoloon. Jumala tulee kuitenkin näkemään, että tein sen vain rakkaudesta kirjoittamiseen.”*

Tässä juttusarjassa kurkistetaan kirjailija Anniina Tarasovan elämään Pietarissa vuosien 2008–2014 välillä. Jutut on napsaistu Anniinan vanhasta blogista, jota hän lähipiirinsä iloksi ja kauhuksi noina vuosina piti.

*Roger Cockrellin englanninnoksesta suomeksi kääntämäni sitaatti. Bulgakov (2013): Diaries and Selected Letters. Alma Classics, Richmond.

Oma toteutunut unelmani kera skumpan ja Puškinin. Kuva: Michaela Kei.

Oma toteutunut unelmani kera skumpan ja Puškinin. Kuva: Michaela Kei.