Reija Wrenin (häikäilemättömät) uravinkit: Hanki Plan B ja loista kiperissä työtehtävissä

Kun toimin kasvuyrityksen toimitusjohtajana, pidin mielessäni Plan B:tä, eli toista vaihtoehtoa omalle uralleni. Olisin ottanut sen käyttöön, jos olisin onnistunut sössimään työssäni. Romaanini sankarittaren Reija Wrenin Plan B on perustaa oma toiminimi, alkaa kirjanpitäjäksi ja työskennellä laskettelunopettajana Alpeilla. Tätä asiaa hän kipuillen sivuaa, kun alkaa pahasti näyttää siltä, että hänen uransa on ottamassa ainakin väliaikaisen mahalaskun.

Mikä juttu Plan B sitten oikein on? Kämänen hätäratkaisu kiperään tilanteeseen? Minä sanon, että Plan B:n eli toiseksi parhaan tai yhtä hyvän vaihtoehdon olemassaolo on avain haasteellisissa ja/tai paineistetuissa työtehtävissä toimimiseen. Plan B voi tarkoittaa esimerkiksi hetkellistä tai pidempiaikaista urapolun vaihtoa. Tärkeää sen olemassaolo on kahdesta syystä: kun mielessäsi on jokin mahdollinen ratkaisu potentiaaliseen kriisitilanteeseen, toimit rennommin. Ja tietty rentous on haastavissa tehtävissä vain eduksi, vaikkei siltä kuulostaisikaan.

Minulle Plan B on tarkoittanut sitä, etten esimerkiksi toimitusjohtajan tehtävissä pelännyt sitä, että saisin joku päivä potkut. Juuri alkanut kirjailijan uranikin voi plörähtää. Tai uudelle yritykselleni voi käydä köpsösti. Mutta kun näen ympärilläni lukuisia muita mahdollisuuksia, se auttaa minua pelkäämään epäonnistumisia vähemmän. Olen esimerkiksi kiinnostunut koodaamisesta ja pidän kovasti IT-osaajien rekrytoinnista. Sen lisäksi olen aloittanut koko työurani liikuntavammaisten henkilökohtaisena avustajana, mikä sekin oli mielekäs homma.

Erittäin menestyneet ihmiset sanovat, ettei toisia polkuja saa olla. Että useat auki pidettävät ovet harhauttavat, etkä silloin mieti tarpeeksi tavoitettasi. Tämä on höpöpuhetta. Normaali ihminen pelkää muutoksia ja epävarmuutta, joita hurjalta tuntuvien unelmien tavoittelu tai haasteelliset työtehtävät usein tarkoittavat. Plan B:n ei tarvitse olla aktiivisesti mielessäsi. Kuitenkin muutenkin epävarmassa ja harvoin kontrolloitavissa olevassa elämässä parasta on, kun et ole minkään tai kenenkään ”armoilla”. Tällainen vapaus on koko ihmisen ajattelulle ja olemiselle luksusta, ja tuottaa myös kinkkisissä työtehtävissä parempia päätöksiä.

Tässä postaussarjassa tuhansia nuoria korkeakoulutettuja rekrytoinut Anniina Tarasova antaa häpeilemättömiä uravinkkejä Venäläisten tilikirjojen Reija Wrenin hengessä.

Kiperiä tilanteita töissä? Minullapa ne ajatukset surrailevat muissakin mahdollisuuksissa ja kohta fiilis on sopivan rento. Kuva: Michaela Kei.

Pietarin metrossa

Oleellinen osa Pietarissa liikkumista on metrolla kulkeminen. Ensimmäisillä pitemmillä Pietarin lomamatkoilla 2006–2007 olin niin varovainen tai uuno, etten metroon uskaltautunut. Tämä tietysti tarkoitti naurettavia 10 km päivämatkoja Pietarin keskustassa ristiin rastiin kävellen. Hyvältä hyötyliikunnalta olisi säästynyt opettelemalla heti metron meininki, mutta kyllä vielä nykyisinkin metro saa pääni pyörryksiin ruuhka-aikana. Uusia linjoja ja asemia on pullahdellut vuosien varrella jatkuvasti.
 

TIISTAI 2. SYYSKUUTA 2008

Metrolla matkustaminen on luultavasti mukavin tapa kulkea ympäri Pietaria. Varsinkin keskustan asemat ovat mahtavia, ja Hakaniemen metro tuntuu aika pieneltä kun rullaportaissa saa seistä joskus viisikin minuuttia. Tultaessa kaupungilta päin punaisella linjalla 1, metro sukeltaa todella syviin vesiin alittaessaan Nevan. Ongelmana on, että suomalainen pulliainen ei osaa arvioida, kuinka paljon aikaa kuluu matkustamiseen. Pelkästään asemalta pois pääsemiseen voi kulua ruuhka-aikaan yli kymmenen minuuttia.

Metroissa on istumapaikkoja kummallakin laidalla. Miehet antavat usein tilaa naisille (varsinkin jos nämä ovat hentoisia ja hyvännäköisiä). Mummot ovat erityisen arvokkaita ja pitävät oikeastaan koko yhteiskuntaa pystyssä, mikäli pohditaan, ketkä valvovat museoita ja vessoja. Mummot siis saavat myös aina tilaa saapuessaan metroon. Minua alkaa nukuttaa, kun kylmästä ulkoilmasta pääsee kuhjaamaan kahden mummon keskelle. Onneksi metrossa on nerokas systeemi: aina ennen pysäkkiä ja kuulutusta valo välähtää kerran. Tämä välähdys on ainakin tepsinyt minuun hyvin, jos olen sattunut torkahtamaan vierustoverin olkapäätä vasten (ne, jotka tuntevat minut paremmin, tietävät että nukahdan aina ja kaikkialla).

Matkustaminen metrolla ei ole Suomeen verrattuna mitenkään kallista lystiä. Yksittäinen matka maksaa 17 ruplaa eli noin 50 senttiä.* Ostaessasi monikertalippuja tai kuukausikortin pääset vielä reilusti tätäkin halvemmalla. Tosin jos sinulla on paljon tavaraa mukanasi, sinulle mitä luultavimmin huudetaan ja sinut pakotetaan maksamaan jotain ekstraa. Paikalliset vievät vaivihkaa vaikka koiransakin pienissä kasseissa metroon. Ja lukevat. Joka kuudennella matkustajalla on mukanaan kirja tai lehti; se ehkä kertoo jotain siitä, kuinka paljon pietarilaiset viettävät ajastaan metrossa.

Tässä juttusarjassa kurkistetaan kirjailija Anniina Tarasovan elämään Pietarissa vuosien 2008–2014 välillä. Jutut on napsaistu Anniinan vanhasta blogista, jota hän lähipiirinsä iloksi ja kauhuksi noina vuosina piti. #venäjä

*vuonna 2018 yhden matkan hinta on 45 ruplaa, matkalipun hinta on 10 vuodessa ruplissa mitattuna siis lähes kolminkertaistunut.

Pietarin Suomen-aseman edessä metroon touvaamassa helmikuussa 2018.

Reija Wrenin (häikäilemättömät) uravinkit: Älä mene juhlatoimikuntiin!

Teoksen Venäläiset tilikirjani päähenkilö Reija Wren on urakiipijä, joka saattaa käyttää joskus aavistuksen kyseenalaisiakin keinoja päästäkseen tavoitteisiinsa ja saadakseen tuloksia. Mitä vähemmän häikäilemätöntä, mutta sopivan jämäkkää erityisesti nuoret naiset voisivat Reijalta omaksua?

Minulla on yksi helppo vinkki, sillä se ei oikeastaan vaadi minkäänlaista toimintaa. Vinkki kuuluu: Älä mene juhlatoimikuntiin!

Miksi ei?

Ellei juhlien järjestäminen ole yksi suurimmista intohimoistasi, älä mene. Tai jos siitä huolimatta menet, tee jotain ekstravaganzaa: hanki Cheek pitämään maljapuhe tai pidä huoli siitä, että jokainen tapahtumaan osallistunut tuntee, että yritys ja kollegat todella rakastavat häntä. Voin vakuuttaa, ettei tehtävä ole helppo. Alkoholin aiheuttamaa pikkujoulukähmintää ei vielä lasketa onnistumiseksi. Jos kuitenkin onnistut, pääset eeppisen tapahtumajärkkärin maineeseen, mikä ei ole ollenkaan huono juttu.

Vaikka yhteisen hyvän mielen ja fiiliksen eteen tehty työ on yrityksissä äärimmäisen tärkeää, monen vanhakantaisen bisnesihmisen silmissä kaikki ihmisten viihtyvyyden eteen tehty on ”tuottamatonta himppavimppaa”. Eli: juhlatoimikunnissa istuminen tarkoittaa yritykselle pelkkiä kuluja, eikä juhlien positiivisia vaikutuksia työtuloksiin voida helposti esittää euromerkkisinä. Myös siitä syystä juhlatoimikuntiin kuuluminen ei edistä uraasi, vaan saattaa jopa vahingoittaa sitä. Onko se oikein? Ei varmasti. Mutta koska on kiva antaa konkreettisia ja yksinkertaistavia ohjeita, sanon vain: älä mene juhlatoimikuntiin. Juhlia voit siitä huolimatta.

Juttusarjassa seurataan, mitä vähemmän häikäilemätöntä, mutta sopivan tiukkaa erityisesti haasteellisia työtehtäviä tavoittelevat nuoret naiset voisivat Reijalta työelämässä omaksua.

Reija Wren juhlii mutta neuvoo jättämään juhlatoimikunnat väliin.

Venäläinen teeseremonia

Romaanissa Reija on kiihkeissä teehuonetunnelmissa. Teehuoneet ovat tehneet vaikutukseen minuunkin työskennellessäni Pietarissa vuonna 2010. Omissa kokemuksissani tosin kuohuttavinta on ollut lukea teehuoneen omalaatuisista onnenkekseistä Omar Khaijamin mietelauseita. Tuolloin kuvittelin Omarin keksineen pelkästään vakavia värssyjä, mutta löytyipä suomennettuna tällainenkin:

“Kun kuolen kerran, minut peskää viinisammiossa,
ja juomalaulu hauska soikoon kuolinkammiossa!
Ja mua jälkimaailma jos kysyy, etsii milloin,
niin luuni lepää viinituvan tuhka-rauniossa.”
(Omar Khaijam: Teltantekijän lauselmia, suom. Toivo Lyy, ntamo 2010.)

TORSTAI 25. MARRASKUUTA 2010

Todellinen talvi lumimyräköineen on saapunut Pietariin. Nyt onkin oiva hetki paeta kaupungin lämpimiin teehuoneisiin, joissa teen hörppimisestä on tehty japanilaiseen teeseremoniaan verrattava elämys. Teehuoneet näyttävät minusta kumman paljon teehen keskittyviltä kahviloilta.

Aidon teefriikin vakuuttaa vasta menu, josta löytyy 100 erilaista teelaatua tarkkoine kuvauksineen. Enpä ole ennen tiennyt, miten vaativaa teen oikeaoppinen keittäminen voi olla, mutta teehuoneissa tarjoilijat ovat asiantuntijoita. Teen kanssa nautittavat pikkuherkut täytyy myös valita huolella: tiesittekö että parhaiten maitomaiseen japanilaiseen vihreään teeheen sopivat sokeroidut inkiväärinpalaset ja persialainen marmeladi?

Jotta tunnelma sekavoituisi edelleen, näissä utuisen eteerisissä kuppiloissa on usein tarjolla myös huumaavan tuoksuisia hedelmätupakoita vesipiipulla pulputettaviksi. Tavallisten pöytien lisäksi teelehdistävä ennustava voi linnoittautua verhoin eristettyihin nurkkauksiin, jossa istutaan muhkeiden tyynyjen päällä ja luetaan tuhatluvun alussa eläneen persialaisen runoilijan Omar Khaijamin haikeita mietteitä.

Tässä juttusarjassa kurkistetaan kirjailija Anniina Tarasovan elämään Pietarissa vuosien 2008–2014 välillä. Jutut on napsaistu Anniinan vanhasta blogista, jota hän lähipiirinsä iloksi ja kauhuksi noina vuosina piti. #venäjä

Teehuoneiden väki kauhistuisi jos näkisi, että laitan teeheni maitoa. Sitruunasiivulle he voisivat näyttää peukkua. Jos se vain sopii kyseiseen teehen. Kuva: Michaela Kei

Matkailu avartaa – tällaista on junailu Venäjällä

En ihmettele, että Rosa Liksomin Hytti numero 6 sijoittuu suurimmaksi osaksi neuvostoliittolaiseen junaan ja myyttiseen Trans-Siperia -reittiin. Yksi ensimmäisistä Reijan päänmenoksi kirjoittamistani kohtauksista oli työmatka Moskovaan yöjunassa. Vuonna 2008 olin vaihto-oppilaana Pietarissa, ja kirjoitin blogiini seuraavan tekstin:

MAANANTAI 24. MARRASKUUTA 2008

Olen matkustanut, nähnyt ja kokenut vasta promillen verran Venäjää. Moskovaan on matkustettu yöjunalla jo pariin otteeseen ja koettu platskart-matkustuksen kerma ja piimä. Astetta jännittävämpi oli kuitenkin 15 tunnin junamatka Nižni-Novgorodiin, lämpimästi platskartissa tietenkin.

Platskartit ovat junavaunuja, joissa on makuupaikat. Vaunu on täynnä osastoja, joita ei kuitenkaan eroteta ovilla tai muilla yksityisyyden ylistyksillä, vaan samassa loosissa nukkuu kuusi ihmistä kerrossänkytyyppisesti. Sängyt ovat kapoisia ja aivan liian lyhyitä. Alakerran sängyt ovat yleistä hengaus-aluetta; niissä syödään ja jaetaan eväät, juodaan ja pelataan korttia, sekä tietenkin isketään jutunjuurta milloin vanhan mummelin, neljävuotiaan lapsen, kuntosalin johtajan tai juopuneen sotilaan kanssa.

Junassa vaununhoitaja jakaa vuodevaatteet ja tuo teetä samovaarista muutamaa rupikkaa vastaan. Kaiuttimista kaikaa venäläinen tekno tai iskelmä, vaununhoitajan mausta riippuen. Yleensä yksi asia on varmaa: musiikki on kovalla. Se taukoaa vasta kun valot kollektiivisesti sammuvat kello kahdentoista aikoihin, mutta alkaa kaikkien iloksi taas kello puoli kuusi aamulla, jolloin pitääkin alkaa valmistautua junan saapumiseen määränpäähän. Ihmiset jonottavat pienten pyyhkeiden kanssa ”loisteliaaseen buduaariin” (eli vessaan) aamupesulle, joku käy salaa tupakalla vaunujen väliosassa. Vaununhoitajan huoneen eteen alkaa muodostua lakanavuori, kun matkustajat käyvät heittämässä siihen petivaatteensa.

Nižni-Novgorod tarjoaa vastineen viidentoista tunnin junamatkalle. Kaupungin uusi osa on tehdasaluetta ja ränsistynyttä tönöä täynnä. Vuohet juoksentelevat kerrostalojen välissä. Näky naurattaa. Kaupungin vanha osa on täynnä suloisesti rähjääntyneitä puutaloja, joita Turun mallia mukaillen puretaan ennemmin kuin korjataan. Kremlin nurkalta, lentäjäsankarin patsaalta on ehkä maailman häikäisevin näkymä Volgan ja Okan yhtymäkohtaan. Päivällä joki näyttäytyy valtavana ja aaltopäisenä, ja vastarannan metsikköalue tuntuu jatkuvan silmänkantamattomiin. Näky hurmaa kuitenkin erityisesti yöllä, kun miljoonat valot välkkyvät mustanpuhuvan joen ympärillä.   

Yöllä Nižni-Novgorodissa, Volgan rannalla, tutustuimme Lingvistisen yliopiston venäjän professoriin, joka kutsui meidät seuraavana päivänä tutustumaan yliopistoon. Meitä paapottiin ja kierrätettiin päivä yliopistolla vain sen takia, että olimme eksoottisia opiskelijoita Suomesta. Lopulta tutustuimme paikallisiin opiskelijoihin, jotka opastivat meidät paikkoihin, joihin emme itse olisi eksyneet. Kuulimme myös professorilta, että kyseiseen yliopistoon on otettu yhteyttä ja kysytty mahdollisuudesta järjestää puitteet mielenkiintoiselle suomalaiselle reality-ohjelmalle, jossa suomalaisia nuoria tuotaisiin ”selviytymään Venäjälle”.

Tässä juttusarjassa kurkistetaan kirjailija Anniina Tarasovan elämään Pietarissa vuosien 2008–2014 välillä. Jutut on napsaistu Anniinan vanhasta blogista, jota hän lähipiirinsä iloksi ja kauhuksi noina vuosina piti.