Töölön työhuoneessani on monta hyvää puolta, joista yksi on sohvaksi naamioitu sänky. Uskon pikku siestan parantavan työpäivän kuin työpäivän, ja ihmettelen, ettei nukkupaikkoja ole tarjolla organisaatioissa kautta Suomen. Jotain on kuitenkin tapahtunut vireystasossani luennoilla ja tapahtumissa - pysyn hereillä nykyisin melkein aina, oli aihe mikä tahansa! Ainoastaan junamatka Pietariin saa minut ilmeisesti niin ylikierroksille, että kroppa säätää minut säästöliekille, ja nukahdan viimeistään Tikkurilan kohdalla. Nuokkuvia pietarilaisia olen ihmetellyt jo kahdeksan vuotta sitten, paljastaa päiväkirja.
Tarkkaavainen museovahti Laterna Magican näyttelyssä Krunassa toukokuussa 2018.
MAANANTAI 26. HEINÄKUUTA 2010
Siis voi että näitä söpöjä nukkuvia venäläisiä! Ymmärrän kyllä, että unta riittää, sillä olen edelleen auttamattoman onneton pysyttelemään hereillä silloin kuin täytyisi. Nuokkuvat paikalliset olivat suosiossani jo vaihto-aikanani, eivätkä vuodet ole muuttaneet asiaa. Sentään kokouksissa en ole vielä nähnyt yhtään kuorsaajaa, kuten Aasiassa tällä hetkellä työskentelevät tuttuni ovat joutuneet toteamaan. Ilmeisesti on kuitenkin paljon ammatteja, joissa nukuttaa. Tällä hetkellä listallani ovat ainakin museomummot, naulakkovahdit, aulavahdit, metrovahdit (että se vahtiminen on vain jotenkin niin..kroooh), liikennevälineissä matkustajat, ”otan aurinkoa missä vaan ja nukun” -henkiset tyypit, kioskien myyjät, sekä bussi- ja autokuskit. Aivan varmasti matkustaminen ja auringon ottaminen ovat täällä ammatteja, ainakin sen perusteella että ne nukuttavat!
Olen ollut huomaavinani, että paikalliset nukkuvat jotenkin viehkeämmin, ilman liioiteltuja pään notkahduksia alas ja ylös – pienestä kuolavanasta nyt puhumattakaan.
Kirjastovahtia alkaa kohta nukuttaa SKS:n kirjastossa.
Epäselvää minulle on vielä, kuinka lapsiperheissä suhtaudutaan nukkumiseen, ja erityisesti nukkumaanmenoaikoihin. Suomessa asiaa taidetaan pitää aika pyhänä, lapsen katsotaan tarvitsevan tiukat rajat ja riittävästi unta. Tai sitten näistä on yritetty pitää kiinni omassa perheessäni (”Anniina, kello on jo yö, nyt nukkumaan!”). Niin tai näin, jopa parivuotiaita lapsia näkyy hillumassa vanhempiensa kanssa iltakävelyllä puolen yön aikoihin, kun kerran on kesä ja valoisaa. Eikä näin kuumalla tietenkään oikein voi nukkua. Kumma kyllä, seuraavana päivänä silmäluomet voivat hieman lurpsahdella.
Tässä juttusarjassa kurkistetaan kirjailija Anniina Tarasovan elämään Pietarissa vuosien 2008–2014 välillä. Jutut on napsaistu Anniinan vanhasta blogista, jota hän lähipiirinsä iloksi ja kauhuksi noina vuosina piti.
Tämä dežurnaja eli aulavahti on asemoitunut porraskäytävään työnsä kannalta taktisesti, jos vaikka alkaisikin väsyttää.
